Komisario Palmun onnistunut paluu

21.09.2021

Teatteriarvostelu.

Levätkää rauhassa, komisario Palmu. Käsikirjoitus: Mika Waltari - Joel Elstelä. Ohjaus: Panu Raipia. Tampereen komediateatteri. 18.9. klo 14.

Viime lauantaina tein katsojana paluun Tampereen komediateatteriin, ihan sen tähden, että kirjailija Mika Waltarin luoma mainio ärisijä Frans J. Palmu teki sinne entreen ennen julkaisemattoman alkuperäistarinan myötä. Edellisestä käynnistäni Komediateatterissa lienee aikaa jo parisenkymmentä vuotta, mutta ilokseni (ja hämmästyksekseni?) poistuin sieltä aivan yhtä hyvillä mielin kuin silloin kauan sitten, viattomassa nuoruudessani.

Ylipäätään en ole viime vuosina käynyt missään teatterissa kovinkaan aktiivisesti, mutta Levätkää rauhassa komisario Palmu oli kyllä kategorisen pakko nähdä, sillä olen aina ollut Matti Kassilan ohjaamien Palmu-filmatisointien ylin ystävä. Vuosien mittaan olen alkanut (tietynlaisen vinon hymyn kera) arvostaa jopa niistä viimeisintä ja huonomaineisinta (Vodkaa, komisario Palmu, 1969). Etenkin ensimmäiset kaksi Palmua (Komisario Palmun erehdys, 1960 ja Kaasua, komisario Palmu, 1961) ovat sekä dekkarielokuvina että suomalaisina elokuvina aivan omassa kastissaan. Pitkään Palmuista ei saanut tehdä teatteria, kunnes viime vuosina Waltarin tyttärenpoika Joel Elstelä on vihdoin vastannut ilmeisen kovaan kysyntään ja dramatisoinut niitä teatterinäyttämöille. Huipentumana tämä aikoinaan aihelman asteelle jäänyt tarina, jonka Elstelä on työstänyt näytelmäksi sanojensa mukaan "keveähköllä kynällä" - ja onneksi isoisänsä perintöä kunnioittaen. 

Elstelän sovituksista olen aiemmin käynyt katsomassa Komisario Palmun erehdyksen Helsingin kaupunginteatterissa, mutta koin pettymyksekseni, että Kassilan varjo oli liian iso eikä dramatisoijan itsensä ohjaama tulkinta kantanut omillaan (noh, Eero Saarisen Butler oli kyllä loistava ja omintakeinen roolityö). Freesiä kyllä, Levätkää rauhassa komisario Palmu- kantaesityksessä asiaintila oli oikeastaan päinvastainen, sillä sen heikointa antia oli Waltarin jäljiltä ilmeisen keskeneräinen tarina. Mielenkiintoisia aineksia ja elementtejä toki riitti, ja varsinkin lähtötilanne (murha teatterissa/helsinkiläinen rakennuspolitiikka) oli mitä herkullisin ja edelleen ajankohtainen (erityisesti Turussa!). Mutta juonelta otti aikansa kehittyä, ja kun murhaan vihdoin päästiin, olikin aivan liian pian viimeisen näytöksen aika. Keskivaiheen kehittelyyn olisin kaivannut vaiheita ja moniin henkilöhahmoihin syvyyttä. Rikosten ratkaisu (jota en tässä tietenkään paljasta) oli hienoinen antikliimaksi, mutta Elstelän kirjoittama hieno epilogi pelasti paljon. Ja onneksi hyvässä dekkarissa juoni on vain veruke tarinan kertomiselle ja heikompikin Waltarin teos on parempi kuin ei Waltaria ollenkaan.

Dekkareista ei pidä paljastaa liikaa- uskoisin että tämä kuva ei sitä tee! Kuva: Petri Tuominen
Dekkareista ei pidä paljastaa liikaa- uskoisin että tämä kuva ei sitä tee! Kuva: Petri Tuominen

Toteutuksesta en löydä pahempia valittamisen aiheita - sehän oli suorastaan herkullinen tavoittaen paikoin jopa originaalien Palmujen charmia. Usein suomalaisissa dekkaritulkinnoissa komedia menee yli ja jännitys ali, joten olin erityisen iloinen, että ohjaaja Panu Raipia oli löytänyt tasapainon. Erityisesti pidin Oskari Löytösen lavastuksesta ja tavasta, jolla vaihdot toteutettiin niin, ettei esitys kadottanut vauhtiaan. Ja ah, miten herkullisesti nykyteatterille kettuiltiinkaan! Koin monta tunnistamisen hetkeä! Pääosakolmikko (Aimo Räsänen, Mikko Vaismaa ja Risto Korhonen) vastasi erinomaisesti alkuperäisen elokuvaroolituksen haasteeseen. Sivurooleista Jere Riihisellä ja Saara Pohjoismäellä oli eniten tekemistä ja he tekivätkin muistettavat, herkullisesti nyanssoidut roolityöt ylimielisenä teatteritaiteilijana sekä Palmun itsensä symppaamana kirjastovirkailijana (joka sai minut jopa odottamaan, päätyisikö arvon päällikkö Virta tässä viimeisessä tarinassa jopa vihille asti). Arvostin tapaa, jolla koko ensemble puhalsi yhteen ja tuntui seisovan esityksen takana. Kaiken kaikkiaan toteutus oli kokonaisuutena nautittavan tasapainoinen, pikanttina lisänään muutamat yllätyscameot.

Kassilan Palmu-elokuvien varjo tosin häilyi tämänkin tulkinnan yllä. Olihan tässäkin tarinassa tapahtumapaikkoina kartanomainen murha-miljöö ja legendaarinen Hotel Kämp. Ja koko visuaalinen ilme tukeutui Komisario Palmun erehdys -elokuvaan silhuetteineen, mustavalkoisine elokuvatuokioineen ja Kokin lauluineen. Mutta velan ensimmäiselle Palmu elokuvalle voi antaa anteeksi, sillä siinä missä Erehdys oli prologi, Levätkää oli epilogi. Mielenkiinnolla kuitenkin odotan, koska tulee ensimmäinen sellainen Palmu (elokuva tai teatteriesitys), joka seisoo aivan omilla jaloillaan ja tekee aivan oman tulkintansa Waltarin kirjallisesta materiaalista. Onko Palmun pakko olla ikuisesti Joel Rinteen näköinen?

Waltarin valitseman teatterimiljöön ja tapahtumien eräänlaisen staattisuuden takia voin jotenkin ymmärtää miksei aiheeseen väsynyt Kassila innostunut tekemään tästä elokuvaa. (Jossain vaiheessa hän oli ilmeisesti sysäämässä ohjauspuolta Matti Raninille, mutta väliin tuli näyttelijälakko.) Esitystä katsoessani leikittelin mielikuvilla, miten mikäkin kohtaus olisi elokuvaan toteutettu. Muutaman vuoden sisällä sen näkee oikeastikin, sillä elokuvaversion ohjannee nyt sitten lopulta  Renny Harlin. Ennakkoluuloisena tunnustan, ettei Renny vastaa minun mielikuvaani Kassilan manttelinperijästä.

Mutta Palmun tapauksessa olen mielelläni väärässä!

Reissu Tampereelle oli muutenkin mukava. Pääsin jopa kulkemaan Walk of Famea!
Reissu Tampereelle oli muutenkin mukava. Pääsin jopa kulkemaan Walk of Famea!


Ja maistamaan muutaman desin hyvää olutta. Malja syksyiselle Tampereelle ja Komisario Palmulle.
Ja maistamaan muutaman desin hyvää olutta. Malja syksyiselle Tampereelle ja Komisario Palmulle.