Huonoiksi muuttuvat kuunnelmat

18.04.2020

Olen kuunnellut kuunnelmia varsin paljon viime aikoina, kiitos Yle Areenan, jossa on ollut viime vuosina kiitettävästi runsaasti ja monipuolisesti kuunnelmia kuunneltavaksi. Mistä taas kiitos Ylen ja tekijäjärjestöjen sopimukselle, joka sallii yli viisi vuotta vanhojen, omatuotantoisten ohjelmien julkaisemisen. 

Jonkinlainen oma ryhmänsä kuunnelmien joukossa ovat olleet kuunnelmat, jotka ovat alkaneet poikkeuksellisen kiinnostavina kuunnelmateoksina, mutta muuttuneet, jos eivät nyt sentään huonoiksi, niin mielestäni ainakin vähän yhdentekeviksi. Harmi kyllä! Otan tähän nyt aluksi kaksi esimerkkiä: "Ehdotus elämäksi" on Helena Ihalan kolmiosainen kuunnelmasovitus kirjailija Matti Pulkkisen tuotannosta. "Radio Stage" on Juha Jokelan esikoiskuunnelma, joka pohjautuu hänen näytelmäänsä "Esitystalous 2". Yhteistä molemmille kuunnelmille on, että ne ovat 2000 - luvulla tehtyjä, laadukkaasti näyteltyjä ja toteutettuja. Kummankaan kuunnelman tuotannollisessa laadussa ei ole mielestäni vikaa, vaan kumpikin on tässä mielessä erittäin hyvä kuunnelma.

Todettakoon, että kirjailija Mattu Pulkkisen tuotantoa en ole lukenut, vaikka ehkä pitäisi. Pidän Pulkkisen toteamuksesta, että romaani on kuin sika, sikäli että siihen voi tunkea mitä tahansa. Juha Jokelalta olen nähnyt tv- sarjan "Remontti" ja lukenut näytelmätekstin "Mobile Horror". "Esitystalous 2"- näytelmäesitys saati muut JOkelan uudemmat näytelmätekstit ovat toistaiseksi lukematta.

Perinteisestä postmoderniin

Molemmat kuunnelmat alkavat melko perinteisinä kuunnelmia: niissä on aluksi selkeä ja helposti seurattava juoni sekä kiinnostavia henkilöhahmoja.

Matti Pulkkisen teokset edustavat käsittääkseni jossakin mielessä autofiktiota ja niinpä Helenea Ihalan käsikirjoitus yhdistelee toisiinsa kirjailijan omaa elämää ja teosten materiaalia. Ytimessä on lupaavan esikoiskirjailijan sairastuminen sekä hänen nostattamansa poliittiset laineet. Ensimmäinen osa on pohjustus kaikille kolmelle osalle: siinä toimittaja (Pirkko Saisio) haastattelee kirjailijaa (Vesa-Matti Loiria) kahden ensimmäisen kirjan ilmestymisen jälkeen. Haastattelumuotoisessa dramaturgiassa käydään läpi kirjailijan elämänvaiheita sekä hänen tuotantonsa yhteyksiä niihin. Toinen osa tarkastelee kirjailijan masinoimaa poliittista taistelua ja sairastumista, kolmas seuraa hänen yritystään kirjoittaa uutta romaania. Siinä missä ensimmäinen osa on hyvin perintestä ja sanoisinko iisiä kuunnelmakerrontaa, kaksi myöhempää osaa liukuvat vähitellen kohti yhä postmodernimpa (so. symbolisempaa ja fragmentaarisempaa) kerrontaa. 

Radio Stage on kaksiosainen ja kuvaa työyhteisöä, jossa tapahtuu mullistus. MInulle tuli alkuasetelmasta mieleen Mobile Horror: molemmissa tarinoissa suuret pamput uhkaavat hajottaa tiiviin työyhteisön. Kuunnelma esittelee aluksi keskeisen henkilöhahmon (Martti Suosalo) ja joukon muita hahmoja.  Alusta saakka mukana on pientä nykykuunnelmallista fibaa, kun hahmot korostavat, että seurataan fiktiivistä radiota ja ollaan fiktiossa. Mutta keinot ovat vielä tässä vaiheessa sen verran lempeitä, että ne enemmän tukevat kerrontaa kuin rikkovat sitä. Toisessa menossa meno kuitenkin yltyy siksi paljon, että menetin kiinnostukseni. Whaat! Näinkö vanhoillinen kuuntelija olen?

Tämän artikkelin otsikko on prosoiva, mikä ei ihan ole tyyliäni. Korostan, että kumpikaan kuunnelma ei ole toteutuksellisesti huono ja molempien kuunnelmien ensimmäiset jaksot edustavat mielestäni poikkeuksellisen vahvaa kuunnelmatekemistä. Olen jo aiemmin pohtinut tarvitseeko kuunnelman edes olla kauttaaltaan hyvä, jotta se ei ole huono. Aloin pohtiä tätä kysymystä kuunneltuani Paavo Haavikon kuunnelmia ja kysymys aktivoitui Jokelaa ja Ihalaa kuunnellessani. Haavikosta on kirjoitettava lisää ehkä joskus myöhemmin. 

Täydelliset kolme minuuttia

Näyttelijä Brad Pitt on puhunut haastattelussa, että tähtää täydelliseen kolmeen minuttiin per elokuva. Mahtikäsikirjoittaja David Simonin mielestä alkuperäiskäsikirjoitus, josta säilyy kuvattuun versioon 30 %, on erinomainen. Onko siis itseasiassa liikaa vaadittu, että yli tunnin mittaisessa kuunnelmassa jokainen minuutti on yhtä ehtaa kamaa? Entä jos kuunnelma onkin olemassa vain noiden erinomaisten hetkien takia ja kaikki on täytettä, tilkettä, kulissia ympärillä. Onhan Juha Siltanen esittänyt että korva on vaativampi kuin silmä: helpommin kyllästyvä. Ehkei korvaa siis edes kannata yrittää miellyttää joka hetki?

Eli miksen siis voisi tyytyä kuunteleman "Ehdotus elämästä"- kuunnelman ensimmäistä osaa, Radio Stagen ensimmäistä osaa ja vaikka erästä loistavaa noin viisiminuuttista viimeisestä Haavikon kirjoittamasta Kuningas Harald- kuunnelmasta. Ja todeta että nekin ovat jo sinällään saavutuksia, tuomitsematta kuunnelmaa huonoksi.